Ensimmäiset toko-tunnit takana

Äiti on tosi väsynyt ja niin on Emmakin. Käytiin tänään ekaa kertaa pentujen toko-tunnilla ja oli kyllä kivaa. Jo parkkipaikalla yllätyttiin iloisesti, kun viereisestä autosta pomppasi leo-tyttö Bella, joka on alun perin Nessleon kennelistä. Olin hieman järkyttynyt kun kuulin Bellan iän, puolivuotta. Hirvittää ajatella miten paljon Emma tulee kahdessa kuukaudessa kasvamaan. Ei mikään ihme, että sillä on nykyään aina nälkä!

Tunti meni mukavasti. Siellä oli jo vanhoja kävijöitä ja meitä uusia oli muutamia. Treenattiin sivulle-käskyä, mikä  oli meille uusi juttu. Sitten näitä perinteisä paikalla pysymisiä ja luoksetuloja harjoiteltiin myös. Ja loppukevennyksenä hypittiin esteen yli. Emma pärjäsi ihan hyvin, kunhan vain sain siihen yhteyden. 95 prosenttia ajasta se veti hihna kireellä toisia koiria kohti, eikä kuullut sanaakaan.

Ihan hirveästi ei siis yhden tunnin aikana tapahtunut, mutta eipä näillä penneleillä ole vielä keskittymiskykyä mihinkään vaativampaan. Oli niin lämminkin, niin oli ihan mukavaa pitää välillä juomataukoja. Viikon päästä mennään taas :)

Kamera löytyi :)

Kadoksissa ollut kamera löytyi äsken ja otimme heti vahingon takaisin, eli räpsästiin Emmasta muutama kuva. Pari ensimmäistä kuvaa ovat ihan onnistuneita, mutta sitten Emman todellinen luonne nosti päätään ;)

Kerjäämistä, hyppimistä ja saalistamista

Alkuun jatkoa viime päivityksen kettu-kevennykselle: eilen aamupäivällä lenkillä ohitimme kaksi leikkivää poikaa. Pojista pienempi huomasi Emman jo kaukaa, ja totesi: "Kunnon kokoinen koira!". No mitäpä muutakaan, siksi se meillä onkin :)

Minulta pyydettiin tässä joskus lisää kuvia Emmasta. Olen onnistunut kadottamaan kameramme johonkin, eli kuvia saa odottaa kameran löytymiseen asti. Varautukaa siis siihen, että tästä tulee täysin kuvaton blogi... :D

Eilen satoi. Toivottavasti Kotkan erikoisnäyttelyssä ei koettu samaa säätä, kuin mitä täällä länsi-rannikolla. Onnea siellä hyvin pärjänneille tutuille ja tuntemattomille! Me ei erkkariin lähdetty turisteiksi, koska Sami oli koko viikonlopun töissä. Olen siis ollut koiran kanssa kaksistaan 12 tuntia päivässä, jippii... Jestas, että välillä koettelee hermoja.

Emma kasvaa vaan ja ruokahalu kasvaa sen myötä. Ei saisi valittaa, koska ensimmäiset kaksi viikkoa meni itkiessä, kun koira ei syönyt juuri mitään. Se saa yhä kolme ateriaa päivässä, nappuloita höystettynä jollain hyvällä. Olen parantanut tapani ja annan nappuloiden kanssa pienen määrän piimää tai maustamatonta luonnonjugurttia, ja Emman vatsa on nyt kerrankin siinä kunnossa kuin pitääkin: kakat saa poimittua pussiin. Yritän kovasti varoa ylisyöttämästä tuota koiraa, eli en anna ihan niin paljon nappulaa, kuin mitä annosteluohje sanoo. Emma saa kuitenkin pitkin päivää erilaisia puruherkkuja ja nameja koulutustilanteissa. Kerjätä tuo koira osaa. Vaikka sen olettaisi nukkuvan kuinka sikeästi, jääkaapin oven avautuessa kömpii se jostain paikalle. Emma tunnistaa jo oman namilaatikkonsakin. Välillä se istuu laatikon vieressä ja yrittää näyttää siltä kuin ei olisi koskaan ruokaa saanutkaan. Sama juttu ihmisten ruokaillessa. Emma painaa pään syliin ja katsoo silmiin niin surkeana kuin vaan osaa.

Nyt tuo korsto on oppinut hyppimään! Ei yhtään kiva juttu! Se pomppii välillä silkasta ilosta ja onnesta pitkin taloa. Lisäksi se tervehtii Samia turhankin innokkaasti kun tämä palaa töistä. Vikaa on kyllä Samissakin. Hän saisi vastata Emman tervehdyksiin vähän "viileämmin", ettei koira kävisi niin kovilla kierroksilla. Sisälle tulee pissavahingot todella harvoin, mutta kun jotain oikein ihanaa ihmistä pääsee tervehtimään tai isi tulee kotiin, niin silloin karkaa ilopissat.

Ulkona Emma saalistaa hyttysiä ja muita lentäviä hurveleita. Tänään aamupäivälenkillä Emma säikäytti minut pahasti. Pidin sitä vapaana (oltiin pururadalla) ja pian se löysi polun pielestä jotain mielenkiintoista. Maassa oli mehiläinen, jota se läpsi tassullaan ja yritti napata suuhunsa. Mehiläinen oli onneksi vielä lentokykyinen ja pääsi karkuun. Kotona tarkistin kyypakkauksemme. Parasta ennen -päiväys on mennyt vanhaksi. Täytyy käydä ostamassa huomenna uusi.

Tiistaina mennään sitten TOKO-pentukurssille. Omistajaa luonnollisesti jännittää enemmän kuin koiraa. Vaikka oppimaanhan sinne ollaan menossa, ei kukaan tähän maailmaan valmiina synny.

Vauva on vähän venynyt

Olen ollut laiska kuvaamaan tuota koiraa, ja nytkin digikamera on kateissa. Otin Samin puhelimella Emmasta kuvan kun se nukkuu päikkäreitä lempipaikassaan, pyykinkuivaustelineen alla. Siellä se on torkkunut alusta asti. 

Mitäs sitten tehdään, kun se ei enää mahdu telineen alle, edes osittain...?

Kynsien leikkaamisesta

Emman kanssa kynsien leikkaaminen on aina ollut todella mielenkiintoinen tapahtuma. Kun siltä aikoinaan ensimmäistä kertaa leikkasimme kynsiä, niin ei se siitä tietenkään tykännyt. Hän päätti paeta tilannetta ja sitten sitä jahdattiin pitkin kämppää ja maaniteltiin luokse. Eläinlääkäri sitten käski toisen pidellä ja toisen määrätietoisesti leikata. Ei saa säikähtää, jos koira vinkaisee, vaan on jatkettava loppuun asti. No tällä metodilla on menty tähän asti. Emmaa vaan hirvittää, kun sitä pitelee väkisin paikoillaan. Se pyristelee pois ja vinkuu. Joten otin tänään käyttöön kikka n:ro kolmosen.

Emma nukkui. Sami oli töissä. Minulla oli siis hyvin aikaa valmistautua, eikä minun tarvinnut selitellä Samille tekemisiäni. Lähestyin nukkuvaa Emmaa kynsileikkureiden kanssa. Emma tietenkin heräsi, mutta sain siinä lattialla leikattua kynnet molemmista etutassuista ja yhdestä takatassusta. Kynsienleikkuuta on tullut näköjään vähän laiminlyötyä, koska niissä oli jo ihan kiitettävästi mittaa. Napsasin vain terävät kärjet pois.

Kolmannen jalan jälkeen Emma päätti vaihtaa paikkaa. Se siis pakeni. Menin kuitenkin rauhallisesti perässä ja Emma luovutti. Se heitti makaamaan keittiön lattialle ja sain viimeisetkin kynnet leikattua. Hyvä me! Sitten vain namia nassuun ja hellyyttelyt päälle. Ei tullut fyysisiä eikä psyykkisiä naarmuja kummallekaan.

Torstaina menen ilmoittamaan Emman pentujen TOKO-kurssille. Jee! Onneksi järjestivät vielä yhden kurssin. Toivottavasti päästään mukaan. Jos tuo koira oppisi vaikka vähän kärsivällisyyttä. Nyt se on onneksi taas lähtenyt reippain mielin lenkille. Edelleen se haluaisi kovasti jahdata ohi ajavia autoja, polkupyöriä, mopoja... Lisäksi sitä kiinnostaa kaikki ihmiset ja muut koirat. Onneksi Emma ei räkötä muille koirille, se vaan vetää kohti ja haluaa tutustua. Ihmisten kohdalla onkin vaikeampaa takoa sen kalloon, että kaikki eivät rapsuttele. Naapurustomme yhdessä perheessä lapset ovat allergisia, niin eihän Emma voi ymmärtää, että miksi juuri nuo lapset eivät häntä helli, kun kaikilta muilta saa aina huomiota.

Ja loppukevennys: naapurin rouva silitteli tänään Emmaa. Pieni poikansa tuli siihen viereen ja kysyi: "äiti, onko se kettu?" Emman turkin oranssi väritys ilmeisesti hämäsi...