Leonberginkoira

Rodun luonne ja ominaisuudet:

Leonberginkoiran luonteen ymmärtämiseksi on huomioitava, että rotua on jalostettu perheystävälliseksi jo vuosikymmeniä. Se on koko sielultaan kiintynyt perheeseensä. Erityisen ihailtavaa on sen lapsirakkaus, joka ilmenee kärsivällisyytenä ja jopa ymmärtäväisyytenä lasten ymmärtämättömyyttä kohtaan. Uudet perheenjäsenet hyväksytään haistelun ja tutkiskelun jälkeen mukisematta. Aikuisia kohtaan leonberginkoira käyttäytyy toisin. Noin puolitoista vuotiaaksi saakka se tervehtii ilolla kaikkia vieraita. Myöhemmin se normaalisti alkaa erotella tuntuuko joku siitä sympaattiselta vai ei. Jälkimmäisessä tapauksessa se osoittaa selvästi välinpitämättömyyttään esim. kääntymällä pois.

 

Erinomainen esimerkki rodun luonteesta on sen rauhallisuus, joka ilmenee parhaiten esim. koiranäyttelyissä tai tilanteissa, joissa on mukana paljon koiria. Leonberginkoirien suunnalta ei juuri kuulu ääniä, sillä ne eivät hauku ja räksytä turhan takia. Ympärillä oleva hälinä ja vilinä ei niitä juuri rasita. Ne ilmeisesti tuntevat kokonsa ja voimansa eikä niiden tarvitse pelätä, tai esiintyä uhkaavasti.

Luonteenomaista rodulle on myös vartiointivaisto, joka pääsee parhaiten esille kun koira saa oman piha-alueen reviirikseen. Tällöinkin se harvoin pitää meteliä ja haukkuu, vaan ilmaisee olemassaolonsa muutamalla haukahduksella ja murahduksella. Tästä kaikesta ei saa vetää sellaista johtopäätöstä, että leonberginkoirat ovat rauhallisia flegmaatikkoja. Vilkasta temperamenttiaan ja eloisuuttaan ne osoittavat etupäässä ilon ilmaisuna, tervehtiessään, leikkiessään ja odottaessaan kävelyä tai muuta miellyttävää. Tällöin haukutaan, hypitään ja juostaan ihastuksesta. Maljakot ym. on syytä nostaa turvaan alimmilta hyllyiltä heiluvan hännän tieltä. Uimista ja vedessä telmimistä leonberginkoira rakastaa. Uimanahka varpaiden välissä on jo merkkinä erinomaisesta uimataidosta.

Kaikesta ihastuksesta tätä rakastettavaa rotua kohtaan huolimatta on mainittava, että tässäkin rodussa on poikkeuksia säännöstä. Aggressiivisuutta ihmisiä kohtaan esiintyy erittäin harvoin. Samaa sukupuolta olevia toisia koiria kohtaan sitä voi esiintyä varsinkin vahvaluontoisilla uroksia. Joskus tapaa pelokkaita ja äksyjä yksilöitä, joskin tämä johtuu useimmiten koiran huonoista kokemuksista, joihin ihminen on tahallaan tai tahtomattaan syypää. Puuttuvat kontaktit pentuiässä, liian pieni ympäristökokemus, puuttuva yhteys perheeseen tai liian ankara kasvatus voivat tehdä kaikista koirista epäsosiaalisia, erityisesti tällaisesta rakkautta ja huomiota kaipaavasta ja kiintyvästä rodusta. Jokainen leonberginkoira tarvitsee huomaavaisen kasvatuksen ja isäntäväen. Näiden ominaisuuksiensa vuoksi tätä koiraa ei pidetä erityisen soveliaana ankaraan kasvatukseen ja koulutukseen, joskin rodussa on myös suojelukoulutettuja huippuyksilöitä. Tästä huolimatta leonberginkoira on erittäin oppivainen ja helposti koulutettava jopa sirkustemppuihin saakka. Varsinaista kentällä kouluttamista ei kuitenkaan tulisi aloittaa liian nuorella koiralla.

Leonberginkoira on suhteellisen helppohoitoinen, se ei tarvitse trimmausta, föönausta eikä tupeerausta - se on luonnostaan kaunis. Sen turkki tarvitsee kohtuullisesti harjausta, jotta se pysyisi siistinä. Rodulla ei ole mitään sellaisia "heikkoja kohtia", jotka kaipaisivat erityistä tarkkailua ja huolenpitoa. Koiraa on tietysti aina tarkkailtava mahdollisen tulehdusten ym. havaitsemiseksi.

Leonberginkoira on yksi terveimmistä roduista fyysisesti ja psyykkisesti. Kiitos tästä tiukoille jalostusmääräyksille, joita on hyvin noudatettu. Toivoa sopii, että myös Suomessa pystytään pitämään taso korkeana, sillä sen tämä uljas rotu ansaitsee.

  

Rodun historia:

Eteläsaksalaisessa Stuttgartin esikaupungissa, Leonbergissä, eli 1808 - 1889 raatimies Heinrich Essig, joka oli suuri eläinten ystävä. Hänen tiluksillaan kasvatettiin kaikenlaisia eläimiä siipikarjasta kettuihin ja kauriisiin. Suurimman osan elämästään hän kasvatti lähinnä suurikokoisia koirarotuja kuten newfoundlandinkoiria, tiibetinmastiffeja, tanskandoggeja ja erilaisia metsästyskoiria. Essigin sanotaan myyneen vuosittain 200 - 300 koiraa, joten häntä voidaan pitää suurena koirakauppiaana. Tämä ei saa kuitenkaan antaa vähentää hänen ansiotaan ja arvostustaan rotujen jalostajana ja asiaan vihkiytyneenä kasvattajana.


Leonberginkoiran oletetaan syntyneen siitä, että Essig halusi luoda Leonbergin kaupungin vaakunassa ollutta leijonaa muistuttavan koiran. Tämän väitteen todenperäisyydestä on kuitenkin kiistelty. Hän hankki St Bernhardin luostarista suuren, pitkäkarvaisen bernhardilaisuroksen, jonka hän risteytti mustavalkoisen newfoundlandinkoiran kanssa (rodusta alettiin vasta myöhemmin käyttää nimeä landseer englantilaisen taidemaalarin Edwin Landseerin mukaan). Tätä yhdistelmää Essig käytti neljän sukupolven ajan, koska koirien luonne osoittautui sopivan erinomaisesti vahti- ja kartanokoiraksi. Saavutetun tason säilyttämiseksi hän hankki luostarista uuden bernhardilaisuroksen ja antoi maksuksi kaksi uuden linjansa pentua. Munkkien kerrotaan kehuneen, että nämä koirat olivat kestävämpiä ja oppivaisempia kuin bernhardilaiset.

Essig ei kuitenkaan ollut vielä täysin tyytyväinen lopputulokseen. Sattuma tuli nyt avuksi. Hänellä oli sattumalta huostassaan suuri valkea pyreneittenkoira, joka otettiin mukaan jalostusketjuun. Nyt syntyneiden pentujen hän näki olevan lähellä kuvitelmiensa ihannekuvaa. Hän valitsi jatkossa luonteeltaan ja ominaisuuksiltaan parhaat koirat jalostukseen. Ensimmäisten varsinaisten leonberginkoirien sanotaan syntyneen vuonna 1846. Essig antoi rodulle nimen kotikaupunkinsa mukaan, ja hänen ansiostaan Leonberg on Saksan "virallinen" koirankasvatuskaupunki.

1850-luvulla oli leonberginkoiran suosio levinnyt jo laajalle ja rotu oli saanut ne ominaisuudet, josta se tänäänkin tunnetaan; sillä on bernhardilaisen voimakkuus ja vainu, newfoundlandinkoiran hyväluontoisuus, uskollisuus, eloisuus ja uimataito sekä pyreneittenkoiran vartiointivaisto ja hyvä näkö. Alkuvaiheessa rodun väriskaala oli hyvin laaja. Essig itse piti eniten valkoisista tai hopeanharmaista koirista, joilla oli musta maski. Vähitellen punaruskea ja leijonankeltainen väri tulivat suosituimmiksi ja rodulle tyypillisiksi. Musta maski on aina ollut rodun tunnus.

Lehdistö kirjoitti Münchenin koiranäyttelyn jälkeen 1870: "Näyttelyn kaunein koira oli kellanruskea mustin varjostuksin, kuin leijona suuressa koossa ja komeudessaan." Leonberginkoira alkoi olla muotikoira ja kerrotaan poikkeuksellisen kauniista yksilöstä maksetun tuolloin jopa 1000 saksan markkaa, mikä oli tuohon aikaan päätähuimaava summa. Koiria vietiin paljon myös ulkomaille ja tunnettuja leonberginkoiran omistajia olivat mm. Richard Wagner, Bismarck, Napoleon III, Italian kuningas Umberto ja Itävallan keisarinna Elisabet, jolla niitä oli 7 kpl. Vuonna 1894 on yksin Venäjälle viety 374 koiraa. Rodun suuri suosio kaikkialla herätti myös runsaasti katkeruutta muissa koirapiireissä ja sitä yritettiin mustata kaikenlaisin keinoin.

Heinrich Essigin kuoleman jälkeen perustettiin 1890 rodun harrastajayhdistys. 1895 perustettiin Saksassa ensimmäinen varsinainen rotujärjestö leonberginkoirille. Samana vuonna kirjoitettiin myös ensimmäinen virallinen rotumääritelmä ja rotu hyväksyttiin puhdasrotuiseksi. FCI on hyväksynyt rotumääritelmän 1955, jonka jälkeen sitä on muutettu muutama kerta.

Suomen Leonberginkoirat-yhdistys perustettiin joulukuussa 1985, sillä vuosisadan alun jälkeen ei leonberginkoiria ole Suomessa ollut ennen nykyistä kantaamme. Maailmansotien ja niitä seuranneiden pula-aikojen aikana oli tämä suuri uljas rotu kuolemassa sukupuuttoon. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen oli puhdasrotuisia koiria niin vähän, että alkuperäisiä rotuja oli taas käytettävä kantaa parantamaan. 1945 syntyi vain 5 pentuetta, yht. 43 kpl, joista jäi eloon 22 pentua. 1946 ei tilanne ollut parempi - eloon jäi vain 17 yksilöä. Ruuasta oli pula sekä ihmisillä että eläimillä. Onkin kiitettävä niitä idealisteja, jotka tämän jälkeen kokosivat harrastajat yhteen ja nostivat rodun taas jaloilleen. 1948 perustettiin uudestaan nykyisin toimiva "Deutscher Club für Leonberger Hunde". 1970 syntyi jo 21 pentuetta, joista jäi eloon 121 koiraa. Nykyisin leonberginkoiria rekisteröidään Saksassa 300-400 koiraa vuosittain ja yhdistyksiä on useissa Euroopan maissa. Saksassa rotu kuuluu palveluskoiriin ilman käyttömeriittipakkoa, Pohjoismaissa se luetaan seurakoiriin.

Lähde: www.leonet.fi