Koirani on läski :(

Käytiin Emman kanssa maanantaina sisarustapaamisessa. Porukasta oli paikalla vain osa, johtuen luonnollisesti pitkistä välimatkoista. Paikalla oli siis kaikki pentueen tytöt ja yksi poika. Kolme muuta poikaa puuttui.

Emmasta huomasi kyllä heti, että se on sisaruksiaan tuhdimpi. Mutta pahalta se silti tuntui toisten sanomana. Emman painoa olisi varmaan helpompi tarkkailla jos sillä ei olisi "kahta kotia" ja "useampaa omistajaa". Näin kesällä on vietetty todella paljon aikaa mummolassa, niin siellä Emmalle annetaan todella paljon kaikkia herkkuja. Siinä todella vaikeaa toimia virallisena suupalanlaskijana.

Lisäksi Emman takatassut haroittavat, toinen luoteeseen ja toinen koilliseen. Vika on kuitenkin vielä korjattavissa, koska haroitus on todella pientä. Kasvattaja epäili Emman saavan ravinnostaan liikaa proteiinia. Nyt vain pitäisi keksiä, että mistä se liika proteiini tulee. Minä pelkäsin koiran saaneen liikaa kalsiumia, ja että jalkojen vänkyryys johtuisi siitä. Emma siis syö nykyään kahdesti päivässä nappulaa jollain vaihtelevalla höysteellä. Pitää tutkia nuo sen puruherkut, voisivatko ne olla liian "lihaisia"...

Takajalkoihin voi kuulemma vaikuttaa myös liikunnalla. Emman istuma-asento pitää aina korjata oikeanlaiseksi, nyt se istuu jalat harallaan kuin sammakko. Lenkit pitäisi tehdä umpimettässä, ja pakittamalla sekä pientä ympyrää kiertämällä takajalat vahvistuvat.

Ja sitten puhuttiin taas niistä näyttelyistä. Lupasin nyt (pitkin hampain, huulta purren...) ilmoittaa Emman Lahden marraskuun pentunäyttelyyn. Onneksi Emman velipojan omistaja on sanonut voivansa esitellä Emman. Eli mun ei (Luojalle kiitos!) tarvitse mennä sinne kehään pyörimään.

Kyllä mä ymmärrän, että nuo näyttelyt ovat tärkeitä rodun ominaisuuksien säilymisen ja jalostuksen kannalta, mutta kun mua ne ei vaan nappaa. Mitä lie omia traumoja ja asennevammaa, mutta tuntuu vaan ihan käsittämättömältä lyödä koiria riviin ja arvostella niitä fyysisten ominaisuuksien perusteella. Omasta mielestäni se luonne on kuitenkin kaikista tärkein. Vaikka varmasti valtaosa näyttelykoirista on kilttejä ja perustottelevaisia, eihän niitä muuten voisi edes viedä mihinkään näyttelyihin. Siinähän voisi mennä tuomarilta sormet!  Ja eihän koira itse sitä tajua mitä tuomari siitä sanoo, eli koira ei edes voi pettyä omaan tulokseensa.

Onneksi meidän Emma on luonteeltaan täydellinen leonbergi, vaikka jalostuksen tuloksena  tämäkin timantti on tietenkin syntynyt! <3

Emma täyttää tänään puolivuotta!

Puolivuotissynttäreiden kunniaksi vähän kuvakimaraa meidän "pikku-prinsessasta", joka painaa nyt 40,3 kiloa...

Ja loppuun vähän tarinaakin: Sami karkasi muutamaksi päiväksi kaverinsa kanssa Sisiliaan, 30 asteen helteisiin, joten minä ja Emma tapamme aikaa mummolassa. Tänään tarjotaan synttäreiden kunniaksi kahvit muutamalle tutulle. Mummu leipoi kakunkin!

Kotona on tapahtunut paljon ja paljon tulee vielä tapahtumaan. Olemme rakentaneet pihavajaa, ja sen vuoksi Avustaja-Emma onkin ollut täällä mummolassa taas pidempään hoidossa, "poissa jaloista".

Loppukesä ja syksy on ollut Emmalle ihanaa aikaa, koska ulkoa löytyy kaikkea hyvää syötävää! Emma oppi käymään mansikkavarkaissa mummon mansikkamaalla. Se osasi erottaa kypsät mansikat raaoista, pienimmät mansut tuppasivat mennä suuhun karoineen päivineen, isommista se taasen haukkasi vain sen muhevimman pään :) Mustikat ja vadelmatkin ovat ihan älyhyviä! Noin isolla kuonolla niitä on vain vaikea poimia itse, joten ne Emma nauttii ihmisten kämmeniltä (tai suoraan ämpäreistä). Punaiset viinimarjatkin ovat hyviä, mutta mustat viinimarjat ja marja-aroniat eivät maistu. Emma nuuhkaisee niitä, ja perääntyy tuhahtaen. Ne eivät ilmeisesti tuoksukaan hyvälle....

Rodun valinta

Terve taas!

Sainkin jo ensimmäiseen postaukseeni vastauksen, vaikka perustin tämän blogin vasta eilen! Rouva H kyseli, että mitä rotua olemme ajatelleet. Vastaanpa tähän kysymykseen ihan yleisesti.

Koiraahan ei ole karvoihin katsomista. Kaikki koirat ovat oikeastaan ihania ja ne rakastavat kaikki yhtä paljon  ihmisiltä saatua huomiota. Meidän kummankin lapsuuden kodissa on ollut sekarotuisia koiria, ja ne ovat olleet todella rakastettuja ja tärkeitä perheenjäseniä. Meille käy ihan hyvin myös sekarotuinen koira, mutta silloin jää puuttumaan yksi tärkeä asia: kasvattajan tuki.

Siksi olemme päätymässä rotukoiraan. On sitten joku, jolta kysyä neuvoa kun eteen tulee tiukka paikka, tai koiralla on terveysongelmia. Muutaman kriteerin olemme asettaneet tulevalle koirallemme, tuleehan koiran sopia omistajansa elämäntyyliin.

1. Koiran on oltava keskikokoinen tai iso. Pienet rodut kuvittelevat yleensä olevansa suurempia kuin mitä oikeasti ovat, ja siksi ne voivat pyrkiä talon pomoiksi. Tällaisessa voi olla liikaa haastetta, kun kyseessä on ensimmäinen oma koira. Minä en tykkää, kun pienet koirat nousevat jalkoja vasten ja pyrkivät kohti ihmisen kasvoja. Isot koirat ovat neljällä jalalla seistessään lähempänä ihmisen kasvoja, joten pieni kumarrus koiran puoleen riittää. Ei tarvitse alituiseen polvistua maahan ja nousta ylös.

2. Mieluummin narttu kuin uros.  Nartut eivät yleisesti ottaen ole ihan niin kovapäisiä kuin urokset. Nartut voivat olla myös uroksia ystävällisempiä lapsia kohtaan.

3. Koira ei saa olla liian energinen. Me olemme "mukavuudenhaluisia" (eli laiskoja), joten koiralle täytyy riittää muutaman kilometrin mittainen lenkki kerran tai kaksi päivässä. Viisi kilometriä lenkkiä kerralla olisi meille omistajille liikaa. Koira saisi siis olla samanlainen sohvanvaltaaja, kuin omistajansakin.

4. Koiran olisi hyvä pitää lapsista. Meillä ei ole lapsia, eikä niitä ole varmaan muutamaan vuoteen tulossakaan, mutta sukulais- ja tuttavapiirissä on paljon pieniä lapsia. Koiran pitäisi siis sietää satunnaista retuutusta ja korkeita, kimakoita ääniä. Myös alueella, johon uusi talomme on noussut, on paljon lapsia. Kärsivällisyys olisi siis suuri hyve.

Mitä sitten rotuihin tulee, Sami olisi halunnut noutajan. Minä taasen pelkään, etten pysty pitkään tarjoamaan noutajalle tarpeeksi älyllisiä haasteita, tai en pysty antamaan niille tarpeeksi liikuntaa. Minua houkuttaisi jokin pystykorva, mutta niillä on tunnetusti tiheä ja kovaääninen haukku. Naapurit eivät välttämättä tykkää.

Todennäköisesti tuleva koiramme on FCI-roturyhmästä 2. Sellainen laumanvartija koira, joka muutamalla haukahduksella ilmoittaa, kun joku tulee, mutta ottaa vieraan kuitenkin vastaan ystävällisesti. Eli ylimitoitettu sylikoira. Hyviä vaihtoehtoja ovat nöffi, leonbergi, pyreneittenkoira tai berni.

Leonbergeistä sen verran, että olemme käyneet yhdellä kasvattajalla katsomassa näitä ihania karvaturreja. Leonbergi on meille sopiva koira, kunhan sen vain kouluttaa olemaan hyppimättä päin ja kaatamatta vieraita kumoon. Myös hihnakäyttäytymisen opetteluun pitää panostaa. Tällä samalla kasvattajalla on tällä hetkellä pentuja. Katsotaan olisiko siellä yksi meille <3